Ympäristöahdistus, ilmastoahdistus, ekoahdistus. Kaikki termejä, jotka ovat ihan viime vuosina nousseet pinnalle ja ne viittaavat ympäristön muuttumiseen globaalilla eli yleismaailmallisella tasolla ja siihen, miten me ihmiset koemme sen. Törmäsin itse ensimmäisen kerran termiin ilmastoahdistus aiemmin tänä vuonna. Siinä oli jotain minua koskettavaa. Tunsin sen heti omakseni, vaikka ilmastonmuutos yksinään ei olekaan se kaikenkattava huolenaihe. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Koko maapallo on yhtä suurta ekosysteemiä ja ilmastonmuutos on yksi järisyttävimmistä oireista ihmisen vuosikymmeniä kestäneelle ekologisesti sietämättömälle elämäntavalle. Ilmastoahdistuksessa kyse on kuitenkin ilmaston lämpenemisestä, mutta minua huolettaa ennen kaikkea se asenne, jolla suhtaudumme koko elinympäristöömme. Siksi ympäristöahdistus on kuvaavampi termi sille, mitä olen kokenut jo yläasteikäisestä lähtien. Tuolloin, 90-luvulla, ilmastonmuutos ei tuntunut olevan niin kuuma aihe kuin nyt.
Ahdistukseni on peruja jo siis lähes kolmen vuosikymmenen takaa. Yläasteella ja lukiossa tutustuin parhaan ystäväni kautta ensin maailmanparantaja Pentti Linkolan ajatuksiin. Luin hänen siihen mennessä julkaistut kirjansa. En muista niistä paljoakaan enää muuta kuin sen, että ihmiset ovat ahneudellaan viemässä maailmaa päin prinkkalaa ja ainoana ratkaisuna on ihmisen ylisuureksi kasvaneen populaation väkivaltainen hävitys ja länsimaisen kasvuun ja kulutukseen perustuvan maailman romuttaminen mahdollisimman nopeassa aikataulussa. Kirjat olivat tarpeeksi sekä synkkiä että väkeviä ravistelemaan teiniangstista mieltäni. Ne ajatukset yhdessä omien havaintojeni kanssa tekivät minusta jossain määrin vihreämielisen hihhulin. Sitten tutustuin myös Eero Paloheimon ajatuksiin ja pikkuhiljaa seuraillut Vihreät-puolueen edesottamuksia politiikassa. Vaikka kiinnostusta ympäristöasioihin on koko ajan ollut, olen ollut vain sivustaseurailija tekemättä asioille yhtään mitään.
Viime aikojen ympäristöön ja tulevaisuuteen liittyvistä yhä synkemmistä uutisista johtuen ahdistukseni on vain pahentunut. Nyt ajattelen maailman kohtaloa joka päivä. Miksi Suomi, jota on pidetty monilla aloilla edistyneisyydessään lähes esimerkkimaana, ei tee asialle mitään? Miksi päättäjien huolestus näkyy vain puheissa, ei teoissa? Mitä on tehtävissä? Mitä itse voin tehdä? Voimattomuus suurien asioiden edessä lannistaa, ahdistaa, vituttaa, raivostuttaa. Tätä on pakko purkaa johonkin, ei jollekin, vaan tekemiseen. En varmasti ole ainoa. Tämä blogi olkoot sille yhtenä kanavana. Samalla tietysti toivon, että sieltä löytyisi edes jonkinlainen joukko, joka voisi samaistua näihin fiiliksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti