maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuosikatsaus

Vuosi on lopuillaan. Ihmiset juhlivat tänään vuoden vaihtumista pommein ja raketein. Jossain päin maailmaa pommit ja raketit paukkuvat päivästä riippumatta. Täällä pamautellaan huvin vuoksi. En kiellä, ettenkö olisi lapsena itsekin viehättynyt tuosta leikistä. Varsinkin, kun niitä sai kavereita päin ammuskella. Rakettien ammuskelu ja koko juhlasta aiheutuva ympäristöhaitta on toki vain pientä meneillään olevan maanriiston rinnalla. Siksi katseeni kääntyy kuluvaan vuoteen, sen saavutuksiin.


Henkilökohtaisella tasolla voi pitää saavutuksena sitä, että olen jättänyt lihat itselleni ostamatta. Johan sitä ajatusta olen vuosikausia hautonutkin. Jonkin verran lihaa silti kulutan, jos se perheen muilta jäseniltä jää muutoin syömättä. Toisena saavutuksena voi pitää perheen yhteisestä autosta luopumista. Sitäkin oli vuosia haudottu ja viimein se saatiin rahapulan vuoksi toteutettua. Kolmantena merkittävänä asiana olen päättänyt ryhtyä lentolakkoon. Eli enää en syydä rahojani lentoyhtiöiden saastuttavaan toimintaan. Muita pikkutekoja on vihreisiin liittyminen ja erilaisiin eettisesti valmistettujen tuotteiden suosiminen. Enää edullisuus ei ole tärkeintä vaan tuotantomenetelmät, reilu kauppa ja kotimaisuus.


Pikkunäpertelyä sanoisi joku ja sitähän se on. Olen keskinkertainen torvelo, jonka lahjat eivät riitä enempään. Odotukset ja toiveet olivat nuorena paljon korkeammalla. Halusin olla uusi Linkola. Uskoin, että tahto vie läpi harmaan kivenkin ja uskon niin edelleen. Se, joka todella palavasti haluaa muuttaa maailmaa, pystyy siihen. Mutta ei minussa ole sellaista tahdonvoimaa, jolla siirrettäisiin vuoria ja pelastettaisiin maailma. Intoa ja energiaa ei riitä edes vähäisempäänkään rutistukseen. Olen nuoruudesta lähtien kaihtanut keskinkertaisuutta, mutta sellainen minusta on kasvanut: tavallinen duunari, merkityksetön tomppeli, osa systeemiä, paitsi kenties lähipiirilleni. Olen hyväksynyt vähäisyyteni maailman tapahtumien ketjussa. Ainoa antini maailmalle tulee olemaan korkeintaan ääneni vihreille ja pienimuotoinen vapaaehtoistyö. Se ei kuulosta paljolta eikä riittävältä. Näillä eväillä kohti uutta vuotta ja uusia pettymyksiä.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Diktaattorina

En minä mitään tiedä siitä, mikä olisi paras tapa pelastaa maailma. Tarvitsisin varmasti viisaampien neuvoja. Neuvonantajia ja asiantuntijoita pitäisi olla runsaasti, joilta odottaisin suoraa palautetta. Jos minut kylmiltään heitettäisiin koko maailman itsevaltiaaksi, diktaattorin mulkuksi, kieltäisin kuitenkin heti tukun asioita.

1. Lisääntyminen

Maailman väkiluku pitää saada supistettua murto-osaan nykyisestä ja mahdollisimman nopeasti. En osaa sanoa, mikä olisi ihanne. Mutta varmasti se olisi alle miljardin. Muutama miljoona ihmisen kuvotusta riittää kyllä maailmaan ja luultavasti nekin saa jo ihan riittävästi tuhoa aikaan. Jonkinlaiset rajoitukset pitäisi asettaa. Vaikka 2-3 lasta olisi ihan riittävä. Ilmainen ehkäisy ja abortti kaikille halukkaille.

2. Kehitysapu ja tasa-arvo

Panostetaan naisten koulutukseen kehitysmaissa ja muuallakin. Annetaan naisille tasa-arvoinen asema, että heidät nähtäisiin muunakin kuin lastentekokoneena, äiteinä. Se on parasta syntyvyyden säännöstelyä ja tasapainottaa yhteiskunnan valtarakenteita. Unohdetaan kehitysmaiden velat ja autetaan heidät suosta. On myös valvottava, että kehitysmaat eivät kulje länsimaiden saastuttavaa tietä pitkin.

3. Lentäminen. 

Kaikenlaiselle huvi- ja lomalentämiselle on saatava piste ja heti. Lentää saisi vain hyvin painaviin syihin vedoten. Esimerkiksi puolustusvoimat saisi pitää ilmavoimia jossain määrin iskukunnossa siltä varalta, että vanhaa maailmaa haikailevat mafiosot yrittäisivät vastarintaa. Myös jotkin kansainvälisesti tärkeät kokoukset, joissa pohditaan globaaleja ympäristöasioita voisivat olla sellaisia poikkeustapauksia, jolloin lentäminen kokoukseen osallistujille sallittaisiin. Lentämistä voidaan suosia vasta sitten, kun lentokoneteknologia on saatu lähelle päästöttömyyttä.

4. Valtavat suojelualueet

Maapallon pinta-alasta pitäisi rauhoittaa luonnolle huomattava määrä. Se tietysti vaatisi ensin ihmisväestön määrän laskua. Ideaali olisi se, että olisi suuria maita ja mantereita lävistäviä vihreitä vyöhykkeitä, joilla ihmisen toimiminen muuta kuin vierailijana kiellettäisiin täysin. 75-90%:n siivu maasta luonnonsuojelualueena kuulostaisi sopivalta määrältä diktaattorin korviin. Esimerkiksi nyt kuoleva maaseutu ja laajat alueet Itä-Suomessa olisi soveliasta aluetta jo valmiiksi tällaisella asetukselle. Heivattaisiin vain loputkin ihmiset pois sieltä sotkemasta ja pistettäisiin tiet siihen kuntoon, että sinne ei autoileva kansa pääsisi millään.

5. Kasvisruoka

Jos kerran kasvisruoka vähentää ihmisen hiilijalanjälkeä, niin suositaan sitä. Ei kielletä lihansyöntiä eikä eläinkunnan tuotteita, mutta lihan tehotuotannon voisi kieltää lailla. Eläinoikeudet rukattaisiin samalla kuntoon.

6. Luonnon tuhoamisesta rangaistukset

Helvetinmoiset sanktiot kaikille, joiden toimet saastuttavat maapalloa. Salametsästäjät saisivat maistaa omaa lääkettään. Sademetsien kaatamisesta jatkossa linnatuomiot. Roskaaminen kuriin. Kunnon rangaistukset, nämä ovat kuolemanvakavia asioita.

7. Muovintuotanto lopetetaan

Muovia löytyy jo kaikkialta. Maalta, merestä, eläimistä ja ihmisistä. Se on vakava uhka kaikille. Muovia korvaavat materiaalit on jo olemassa. Otetaan ne käyttöön, hinnasta viis.

8. Tiukat päästörajoitukset

Hiilivapaa maailma, heti. Autoilu, teollisuus, energiantuotanto kuriin. Ratkaisut ovat jo olemassa. Maksoi mitä maksoi.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Viherpiipertäjät on rautaa, minä vain fani

Mikä tekee luonnonsuojelusta jaloa hommaa? Se, että siinä puolustetaan heikompaa. Niitä joilla ei ole ääntä sekä niitä jotka eivät voi puolustaa itseään. Eläimiä, kasveja, metsiä, soita, ekosysteemeitä, vesistöjä ja meriä. Koska ihminen on katsonut oikeudekseen olla maailman napa, itsevaltias, kuuluu myös ihmiselon vastuuseen käyttää tuota asemaa edes jotenkuten oikeudenmukaisesti, mutta sitä se ei tee kuin korkeintaan vähäisissä määrin.

Viherpiipertäjät on se ihmisen ainoa todellinen vastavoima, heikosti huutava omatunto, joka estää lajia tuhoamasta niin muuta maailmaa kuin itseäänkin. Ne toisen ääripään edustajat ovat kaiken kusipäisyyden, tyhmyyden, ahneuden ja ennen kaikkea itsekkyyden ruumiillistumia. Kuraa suoltavia peräreikiä. Viherpiipertäjät taas nykyajan köyhiä mutta jaloja robin hoodeja. Näin, siitä lähdetään.

Vaimoni välillä yrittää sanoa, että nostan tällaisella ajattelulla itseäni jalustalle, siis muita paremmaksi. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä viherpiipertäjä en ole kuin mieleltäni. Todelliset tekijät ovat ihan eri sakkia. Heitä en tunne, mutta ihailen. Minä olen pelkkä fani, wanna be.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Maailma ei muutu reuhtomalla

Suurin osa meistä ihmisistä on ihan maan matosia mitä tulee kestävämmän kehityksen rakentamiseen - kuten esimerkiksi minä. Onneksi tuolla on ihmisiä, päteviä sellaisia, jotka oikeasti rakentavat maailmaa paremmaksi. Ikäviä uutisia ja uhkakuvia on paljon. Jotta tässä sekopäisessä maailmassa pysyisi jonkinlainen tolkku ja motivaatio elämiseen, olisi välillä syytä kuunnella ihmisiä, joilla on ammatillista osaamista, kokemusta ja näkemystä siitä, miten tästä rotanloukusta päästään irti.

Vaikka Linkolaa fanitankin, niin hänen terroristisin konstein ihmisiä likvidoimalla ei tehdä muuta kuin korkeintaan hidastetaan vääjäämätöntä kuten hän on sen itse ilmaissutkin. Jos viherpiipertäjät alkaisivat tekemään itsemurhaiskuja tai tunkemaan kapuloita rattaisiin terroria kylväen, kyllä siinä nopeasti loppuisi luonnon puolesta puhujat kesken. Yksittäisten iskujen sijaan tarvitaan pitkäjänteistä, rauhanomaista työtä, pitkän tähtäimen suunnitelmia ja kykyä voittaa siinä sivussa valtaväestö puolellemme.

Vastakkainasettelu ei johda mihinkään hyvään. Historia sen todistaa, se vain kylvää katkeruutta, tuhoa ja lietsoo vihaa. Tarvitaan maltillisia tyyppejä, jotka huomioivat kaikkia. Sellaisia tyyppejä, joilla on diplomaattisia taitoja kuten Haaviston Pekalla. Tarvitaan myös innovaatioita, joilla tehdään ympäristönsuojelusta helpompaa. Nyhtökauran ja Härkiksen kehittäjille soisi mieluusti myös jonkinlaisen pokaalin kuten myös vaikkapa biohajoavan pakkausmateriaalin kehittäneelle Sulapacille. Nyt ympäristönsuojelua tukevaan tietoon, tieteeseen ja pehmeään politiikkaan on satsattava ja kynnys luonnonsuojelemiselle on saatava mahdollisimman monin eri konstein matalaksi. Vaikka rauhanomaiset keinot saattavat vaikuttaa hitailta, ovat ne silti ehkä ainoita todellisuudessa toimivia keinoja.


tiistai 25. joulukuuta 2018

Vapaaehtoistyötä?

Olen ilmoittautunut vapaaehtoiseksi monenlaiseen ympäristönsuojelulliseen toimintaan. Hiukan minua kuitenkin närästää se, että suurin osa tästä toiminnasta vaikuttaa olevan jotain sosiaalista toimintaa, banderollien tekoa, mielenosoitusten ja keskustelutilaisuuksien järjestämistä. Tällaiselle omiin oloihinsa vetäytyvälle änkyrälle uusien ihmisten tapaaminen ei ole mitenkään erityisen houkuttelevaa ja se vaikuttaa turhalta pikku näpertelyltä. Mieluummin tekisin jotain fyysistä työtä kuten vaikkapa siivoaisin rannalla öljyvuodon tuhoja tai paukuttelisin metsässä paistinpannulla salametsästäjiä takaraivoon. Se on se mielikuva ympäristönsuojelusta tällaiselle, joka ei vapaaehtoistyötä ole koskaan päässyt tekemään.

Kynnys on kova. Helpommalla ympäristönsuojelussa myös pääsisin, kun rahoittaisin luonnonperintösäätiön metsien ostoa lahjoittamalla vaikka muutaman kympin kuussa. Kun on tällainen tyhjätasku, ei muutamalla kympilläkään ihan mahdottomasti metsää hommata. Ei edes vuodessa. Toki jos kaikki saataisiin siihen mukaan, asia voisi olla jo toisenlainen. Se vaatisi taas sitä sosialisoitumista, sanan levittämistä, kontaktien luomista. Fakta on se, että yksinään ei kukaan maailmaa pelasta isollakaan rahalla, kyllä siihen tarvitaan suuri enemmistö mukaan. Omanlaista saamattomuutta, ehkä pahinta laiskuutta ja toimettomuutta on sekin, etten edes sen yrittämiseen tunnu kykenevän.

maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulu kuin ennenkin

Luminen joulu tuli kuin tulikin. Kaikki näyttää taas siltä kuin ennenkin. Ihmiset rynnii vielä hautausmaille ja kauppoihin. Lahjat avataan ja ollaan mukavia. Roskikset pursuaa roinasta ja pakkausmateriaaleista. Kaikki kaipaa kuulemma läheisten ja perheen pariin. Minä kaipaan vain rauhaa. Sitä ei kuitenkaan ole luvassa vaikka sitä Turussa kuinka julistettaisiin. Ei koskaan, niin kauan kuin ihminen asuttaa maapalloa.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Hiekoittamista ja suolausta

Saatiin yllätyksekseni Helsinkiin valkea maa. Jopa niin, että pulkalla laskeminen ja lumiukkojen teko onnistuu. Aivan mahtavaa varsinkin muksujen kannalta. Aikuisista en ole niin varma, sillä tästä alkaa jokatalvinen paasaus siitä kuinka on liukasta, tuskin uloskaan uskaltaa lähteä. Tästä seurauksena on tietysti suolausta ja hiekoittamista niin kauan kuin lunta, jäätä ja pakkasta riittää.

Harvoin kuulen kenenkään motkottavan siitä, että onpa liian hyvin aurattu, hiekoitettu tai suolattu tie. Liikennevirasto pitää siitä huolen, että jos luontoäiti hankaloittaa ihmisten automarkettishoppailua ja tyhjänpäiväistä eestaas-suhailua ikävillä talviolosuhteilla, kuten lumella ja jäällä, on auroilla varustettu pelastusarmeija tien päällä vähintään muutaman tunnin kuluessa. Siihenkin on yltäkylläinen keskivertokansalainen totutettu ja voi sitä ruikutuksen määrää, jos se aura ei olekaan ehtinyt kotitielle asti.

En tiedä, miten tämä kansa sisu-käsitteen mieltää ja keitä olivat he, jotka uurastivat, hiihtivät ja elivät läpi sota-aikojen. Siis aikaa ennen kuin autot olivat yleistä kulutustavaraa. Sillä kun katsoo näitä tämän päivän suomalaisia vellihousuja ja mätisäkkejä, näyttää kilometrinkin siirtyminen talviolosuhteissa mahdottomalta saavutukselta ilman automobiilia. Se vähäinen jaloilla liikkuminenkaan ei ole enää turvallista ilman nastapohjia kengässä, koska kankea ja onnetun silkkivittu-ihminen on totutettu kulkemaan vain opastettuja ja hoidettuja kulkureittejä pitkin, kaiteilla varustettuna tietenkin.

Eniten koko kohelluksessa häiritsee jälleen ympäristökysymysten sivuuttaminen. Minua ei kiinnosta pätkääkään tapaturma- eikä varsinkaan kolaritilastot, sillä lähden siitä, että ihmiset kolaroivat pääsääntöisesti omaa typeryyttään. Lukuunottamatta sitten niitä parkoja, joiden päälle ajaa se mobilisti, syyllinen. Sen sijaan suolan ja ties minkä liuosten kylväminen tiestöön ja sitä kautta maaperään tuntuu järjen köyhyydeltä. Jokainen kyllä ymmärtää, että sellaisten aineiden joutuminen maaperään tai pohjavesiin, ei edesauta ympäristön hyvinvointia.

Toinen seikka on tämä hiekoitus. Julmahuvissa aikanaan jo naurettiin sketsissä tyypeille, jotka halusivat pelastaa kivet. Vaikka Julmahuvi onkin erinomainen aikansa sarja, minulle tuo vitsi ei koskaan auennut. Sen takia, että minusta kiven ja kallioiden murskeeksi laittaminen on järjetöntä. Suorastaan sääli. Paremmin nuo satojen tuhansien vuosien aikana muotoutuneet köntät palvelevat sellaisenaan, kauniina möhkäreinä luonnossa kuin silppuna teillä. Tiedän olevani aika yksin edellä mainittujen näkemysteni kanssa, mutta sitä eivät voi muutkaan kieltää, etteikö keväällä monia vaivaava, hiekoituksesta aiheutunut katupöly merkittävästi alentaisi ilmanlaatua.

Yhteiskuntaa on pitkään rakennettu tehokkuuden ja kiireen ympärille. Entä jos annettaisiin luontoäidin kertoa omalla kielellään, milloin on aika höllätä vauhtia ja nauttia vallitsevista olosuhteista.

maanantai 17. joulukuuta 2018

Saatan olla tunteellinen hölmö

Olen ällikällä lyöty. Hesburger, firma, pikaruokaketju, joka edustaa ylipäänsä kaikkea ympäristönvastaista, osoittaa tajunnan tasoa, jota en olisi uskonut. Hesburger on ottanut uuden kurssin. Se panostaa ravintoloissaan jatkossa kasvisruokaan - toistaiseksi unohtamatta lihaa, mutta markkinointikampanjan mukaan todella tuntuvasti.

Hesburgerin sivuilla on katsottavissa dokumentti, joka upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin. Videolla eri henkilöt kertovat suhteestaan maailmaan ja ympäristöongelmiin sekä ilmastonmuutokseen. Ensimmäisenä nahkatukkainen, tatuoitu miehenjärkäle istuu amerikanraudassa. Lähtökohtaisesti en odottaisi suuria hänen näköiseltään kaverilta, koska omalla tavallani olen pinnallinen torvelo. Ja kuinka ihanasti ensivaikutelmani tyrmätään, kun mies alkaa kertoa siitä kuinka hän halusi tehdä osansa ympäristön hyväksi ja muuttaa autot biokaasuilla käyviksi. Koko video vetosi tunteisiin. Suorastaan herkistyin.

Ymmärrän kyllä, että tällä markkinoidaan Hesburgeria vastuullisena yrityksenä ja kampanjan tavoitteet voivat olla myös kaupallisia. Mutta vastaanotto ei ole ollut mitenkään ylistävä, päinvastoin. Kritiikkiä on sadellut monelta taholta. Minusta oleellista on se, että jokainen yrittää tehdä parannuksen. Ei tarvitse heti olla putipuhdas lentolakkoileva vegaani ollakseen kelvollinen ilmastonmuutoksen vastustaja. Jokainen aloittaa jostain ja se, että iso firma uskaltaa tulla näin esiin tunteita herättävän ongelman kanssa on minusta hatunnoston arvoinen paikka. Tässä oli mielestäni jotain historiallista. Nyt jäädään odottamaan niin Hesburgerin omia aikaansaannoksia kuin muiden yritysten vastaavia linjavetoja ja sitä kuinka pitkälle ne ovat valmiita menemään taistelussa ympäristön puolesta.

En ole aikoihin käynyt Hesburgerissa, mutta kun uudet kasvisburgerit saadaan listoille, tulen taatusti kokeilemaan niitä.

Linkki:

https://www.hesburger.fi/hesburger-yrityksena/vastuullisuus

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Tulevaisuutta

Jengille näyttää olevan vieläkin ihan utopiaa se, että viherpiipertäjät tulisivat joskus johtamaan tätä maata. Ihmiselämä on liian lyhyt, että yksilöt tajuaisivat kuinka suurten muutosten keskellä me eletään ja asioita tapahtuu koko ajan vaikka se ei kaikkien arkielämässä näkyisikään.

Sata vuotta sitten teollisuus eli vasta lapsen kengissä, mutta tänä päivänä se suurinpiirtein pyörittää koko maailmaa. Sata vuotta sitten valtaosa väestöstä eli maaseudulla, nyt kaupungissa. Autot olivat vielä harvinaisuus 100 vuotta sitten, nyt se on yleinen hyödyke länsimaissa. Ilmailun kehitys on samaan aikaan ottanut huimia harppauksia.  Maailman ensimmäinen GSM-puhelun soitti vuonna 1991 Suomen Pankin johtaja ja kokenut poliitikko Harri Holkeri. Matkapuhelimien kehitys onkin ollut melkoista noista ajoista ja se on johtanut nykyisiin älypuhelimiin. Ysärillä myös Internet yleistyi Suomessa. Kuinka paljon nuo ovatkaan vaikuttaneet nykyiseen elämäämme. Maailma ja ihmisen elämä muuttuu hurjaa tahtia. Toisin kuin ennen, nykyään jokainen sukupolvi syntyy erilaiseen maailmaan.

Tietoa ilmiöistä ja asioista leviää Internetissä kulovalkean tavoin. Tieto on voimaa. Niin myös ympäristökysymykset nousevat esiin yhä kiihtyvällä tahdilla ja ne tulevat syrjäyttämään monet aiemmin tärkeät asiat, sillä kysymys on ei enempää eikä vähempää kuin elämästä maapallolla. Nuoret, joiden elämästä on kyse, tulevat vaatimaan muutosta. Vihreät tulee nousemaan esiin toistaiseksi ainoana selkeästi luonnonsuojeluun orientoituneena puolueena sitä mukaa kun huoli ympäristöongelmista kasvaa. Orastavia merkkejä siitä on ollut jo viime vuosina. Toki sille tulee olemaan vastavoimia, mutta paine rajuille muutoksille on kova. Joten valmistautukaa vaan muutokseen. Toivottavasti se vaan tulee entistä nopeammin, vielä kun pelastettavaa on enemmän.

Linkki:

perjantai 14. joulukuuta 2018

Autoilijoiden maailma

Kyllä siitä nujakka saadaan aikaan, kun Liikenteen ilmastopolitiikan työryhmä ehdotti tiemaksuja ja polttoaineveron nostamista. "Pientä autoilijaa taas kiusataan veroilla, kun se on muutenkin kallista". Tämä tuttu laulu kajahtaa taas korviin, jos ei muuta niin eri keskustelupalstoilla. Ranskassa jopa keltaliivien mielenosoituksissa. Kova joukko tuo autoilijat kuitenkin on - etenkin valvomaan omia, eli autoilijoiden, oikeuksia.

Nykyaika on tuonut mukanaan monenlaista riippuvaisuutta, on someriippuvuutta, on kännykkäriippuvuutta, on päihderiippuvuutta ja taatusti on myös autoriippuvuutta. Mölystä päätellen ihminen ei voi nykyään kerta kaikkiaan elää ilman autoa. Paitsi ehkä pääkaupunkiseudulla, jossa tunnetusti on hyvät joukkoliikenneyhteydet, mutta joita silti nämä autoiluun hurahtaneet jääräpäät eivät suostu käyttämään vaikka asuisivat hyvienkin yhteyksien päässä, koska ne eivät siltikään ole riittävän hyvät tai se on liian kallista.

Itse käytän joukkoliikennettä erittäin paljon ja vähemmän siellä matkustamossa näkyy keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä. Väitän, että kyseessä on lähinnä valkoisen heteromiehen tapoihin pinttäytynyt asennevamma. Siinä ei ole kyse joukkoliikenteen hinnoista eikä käytännöllisyydestä. Machomies ei bussilla eikä junalla matkusta kuin kerran vuodessa poikkeustapauksessa, kun on pakko. Ja silloinkin lentokentälle, kun autoa ei saanutkaan jättää aseman oven eteen. Pääosin lähijoukkoliikenteen käyttäjät ovat lapsia, naisia, nuoria ja vanhuksia. Niistä harvoista bussiin nousevista miehistäkin puolet on jurrissa tai vähintään tuon tuskallisen piinaavan matkan aikana hankkiutumassa jurriin, sillä niin hankalaa on suomalaiselle saman tilan jakaminen.

Autoilu ei ole halpaa eikä sen pidäkään olla. Tieverkostojen ylläpitoon kuluu valtavasti varoja ja toisekseen autoilu saastuttaa. Siksi sitä pitää verottaa. Jokaisella voi olla periaatteellinen oikeus autoon, mutta auton ei pidä olla elämän edellytys. Se, joka haluaa asua palveluiden ulottumattomissa ja tarvitsee liikkumiseen autoa, tekee tietoisesti itsestään autoriippuvaisen. Ihmisellä voi kenties olla oikeus asua missä vaan, mutta se ei tarkoita mielestäni sitä, että yhteiskunnan pitäisi sitä asumismuotoa tukea. Toisin sanoen, jos joku haluaa asua tarkoituksenmukaisesti huonojen yhteyksien päässä, ei yhteiskuntaa tulisi voida velvoittaa tukemaan tai hoitamaan sellaista henkilöä. Se on valinta.

En todellakaan edellytä, että jokaisen tulisi urbanisoitua. Ei hemmetissä. Itsekin asuisin mieluusti metsässä tai maalla piiloutuen sinne kauas kaikesta ihmisen sähellyksestä, mutta koska en ole mikään mahtava eräjorma enkä halua olla riippuvainen yhdestäkään moottoroidusta kulkuvälineestä, niin katson paremmaksi elää paikassa, jossa edellä mainitut seikat eivät ole elinehtona. Kunnioitan heitä, jotka pärjäävät tuolla syrjäseuduilla omavaraisesti tai jotenkin edes sinnepäin. He eivät kuitenkaan ole niitä tyyppejä, jotka kitisevät autoilun kallistumisesta. Ne kitisijät asuvat kaupunkien laitamilla, kenties jossain halvassa nukkumalähiössä, joka vetosi edullisuudellaan, mutta osoittautuikin niin ankeaksi elinympäristöksi, että sieltä pitää päästä pois aina kun mahdollista.

Kyllä autoilijaa on Suomessa paapottu ihan riittämiin. Suomen tieverkon pituus on lähes puoli miljoonaa kilometriä ja liikennekäytössä on reilu 5 miljoonaa ajoneuvoa Trafin mukaan. Kaikkialle pääsee autolla. Sinnekin, missä ei edes ole mitään. Kaupungit on suunniteltu peltilehmille ja nyt, kun hoksataan, etteivät kaikki yksityisautoilijat kerta kaikkiaan sovi autoineensa esimerkiksi Helsingin niemelle naristaan, kun suositaan vaan joukkoliikennettä eikä rakenneta lisää autokaistoja. Niin se oli aikoinaan Helsingin metroa rakennettaessa 1980-luvun alussa ja niin se on tänä päivänä, kun suunnitellaan polkupyöräkaistoja, pikaratikoita, länsimetroa ja supistetaan samaan aikaan autoilijoiden elintilaa. Kyllä autoilullakin on yritetty pärjätä mahdollisimman pitkään esimerkiksi Suomea lähimmässä metropolissa Pietarissa ja kuinka on käynyt. Ihmisten yhdensuuntainen työmatka voi olla peräti 3 tuntia. Ironista kyllä niin siellä kuin täälläkin ne autoilijoiden ruuhkat kasaantuvat aina niille alueille, missä on valmiiksi hyvät joukkoliikenneyhteydet. Ja vaikka se sujuvampi vaihtoehto kulkisi siinä vieressä esteettömästi omalla kaistallaan tai radallaan, ei jääräpää peltilehmästänsä luovu.

torstai 13. joulukuuta 2018

Tosielämän trilleriä seuratessa

Luinpa eilen uutiset. Hetkellisiä ilahduksen hetkiä kokenut mieleni taantui synkkyyteen.

Yle:" Raportti: Jäämeri on menettänyt 95 prosenttia sen vanhimmasta ja paksuimmasta jäästä". Turun Sanomat:" Tutkimus: Maapallon ilmasto lämpenee 3,3 celsiusastetta vuoteen 2100 mennessä."

Uutisten otsikot jo kertovat kaiken oleellisen siitä, minkälaisessa haavemaailmassa me maailman pelastukseen uskovat elämme. Todellisuus näyttää kaikkea muuta kuin valoisalta. Fakta on jokatapauksessa se, että paljon tullaan kärsimään ja menettämään ennen kuin ihmiskunnan toimet ilmastonmuutokseen liittyen alkavat purra, sillä muutos pitäisi tehdä tältä seisomalta, koska nykyiset elintapamme vaikuttavat vielä kauas tulevaisuuteen. Siitä lisäksi on vielä runsaasti maita, joita koko ilmastonmuutos ei tietenkään hetkauta millään tasolla. Vähän niin kuin toisten ihmisten pitää tehdä tarvittavat toimenpiteet toisten puolesta, niin toisten maiden pitää vielä venyä pelastustalkoissa muidenkin edestä. Ja täällä minä vain makaan laakereillani samalla kun maailma valuu viemäriin nenäni edessä ja vaikka kuinka sadattelen asiaa vajavaisessa pääkopassani.


keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Vanhat ei jaksa

Kun katsoo tänä päivänä suuria ikäluokkia, tulee aika toivoton fiilis. Siinä on sellainen jengi, jonka kulutustottumuksia on vaikea muuttaa. Mutta ymmärränhän minä heitä, tavallaan. He syntyivät sodan jälkeisinä vuosina, jolloin oli pulaa kaikesta. Ihan kaikesta. He ovat kasvatettu aikana, jolloin elintason nostaminen on ollut kansallinen prioriteetti. Suomea on uudelleenrakennettu sodan raunioille. Hyvinhän siinä onnistuttiinkin. Liiankin hyvin, muiden arvojen kustannuksella. Materiasta ja kuluttamisesta tuli hyve.

Sanovat, että vanhana muutoksen tekeminen on vaikeaa. Sanovat mitä sanovat, mutta tosiasioita se ei muuta. Sitä, että maailman pelastamiseen tarvitaan kaikkia ja varsinkin johtavassa asemassa olevia. Sattumoisin usein uransa huipulla ovat ne, joilla on kokemusta ja ikää, mutta tarvitaan myös yleistä vastuunkantoa omista tekemisistään asemasta riippumatta.

Kyllä eläkepäivät Aurinkorannikolla kelpaavat ja heillä elon tie saattaa hyvässä lykyssä päättyä jo ennen sitä, kun asiat menevät oikein tukalaksi maapallolla. Mutta entä heidän jälkeläiset? Heille maailmanpelastaminen onkin tällä hetkellä kaatumassa ja he ovat prosentuaalisesti niitä, jotka ottavat ympäristöongelmat vakavimmin. Sitä tuki ilahduksekseni Sitran artikkeli ja Resurssiviisas kansalainen-kysely. Kun oma perse on tulilinjalla, saadaan ihmispoloiseenkin eloa.

Lapsiin ja heidän tilannetajuunsa nyt satsataan, koska ikäloput ovat kykenemättömiä sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Siitä esimerkkinä vaikkapa Sitran, TAT:in, Syklin ja Luonto-Liiton kehittämä peli.

Linkki peliin:

tiistai 11. joulukuuta 2018

Pahin tuholainen

Nyt on käynnissä kuudes sukupuuttoaalto. Toisin kuin aiemmin, se on ihmisen aikaansaama. WWF:n Living Planet-raportin mukaan selkärankaisten villieläinten populaatiot ovat pienentyneet keskimäärin 60 prosenttia reilussa 40 vuodessa. Suurin syy tälle on ihmisen ylikulutus ja maatalous.

Vielä reilu 10 000 vuotta sitten esimerkiksi jopa leijonia esiintyi Euroopassa. Leijonat ja homo sapiens kilpailivat samoista saaliista. Jo silloin tämä metsästäjä-keräilijä osasi tehdä luomakunnassa suuruutensa selväksi. Nyt suuri osa kissapedoista elää uhanalaisina, koska ihminen on joko metsästänyt niitä tai vienyt niiltä elintilan.

Viimeisen sadan vuoden aikana norsujen määrä on vähentynyt arviolta 90 prosenttia. Syynä elinympäristöjen kaveneminen, salametsästys ja norsunluukauppa. Sarvikuonoista on jäljellä 5 lajia, joista 4 on uhanalaisia. Monet kädelliset kuten gorillat ja orangit ovat uhanalaisimpien lajien listalla. Myös pinnan alla muhii. Valaat, delfiinit ja kalalajit ovat hätää kärsimässä. Neljäsosa koralliriutoista on jo tuhoutunut, kiitos ilmaston lämpenemisen.

Suomessa emme voi nostaa itseämme jalustalle parempina. Ankerias, karhu, liito-orava, maakotka, saimaannorppa, susi, ahma, naali ja hilleri, muutamia tunnetuimpia mainitakseni, ovat kaikki uhanalaisia tai sukupuuton partaalla.

Wikipediassa löytyy luetteloita jo sukupuuttoon kadonneista ja metsästetyistä lajeista. Löytyy myös luetteloita uhanalaisista eläin- ja kasvilajeista. Ne luettelot vaan jatkuu ja jatkuu - ja ne ovat tylyä luettavaa. On myös elämää, joka kukoistaa. Kaupunkiin sopeutuneet eläimet kuten jyrsijät, hiiret ja rotat menestyvät. Vaikka selkärangattomat ovat samaan aikaan vähentyneet noin 45 prosentilla, niin eräs pääosin nilviäisistä ja tuholaisista koostunut, ympäri maailman levinnyt laji lisääntyy peräti reilulla 80 miljoonalla yksilöllä vuodessa. Eikä siihen hyönteismyrkyt tehoa.

maanantai 10. joulukuuta 2018

Lämmitetty joulukatu

Töiden puolesta satun kulkemaan Helsingin Aleksanterinkatua pitkin aika usein ja näin talvisin pohdin, onko surkeampaa näkyä. Siinä kuvastuu omasta voimantunteestaan sokaistun ihmisen typeryys.

Aleksanterinkatuhan on Helsingin virallinen joulukatu. Sitä se on ollut viime vuosisadan puolivälistä saakka. Eikä siinä mitään. Sallittakoon ihmisille ajoittain aihe juhlaan. Sitä minä en ymmärrä, että miten vuodesta 2002 lähtien lämmitetty katu kohtaa joulutunnelman. Jos tässä Helsingin surkeassa talvessa saataisiin edes hitunenkin lunta ja vielä joulukadulle Joulun talvisesta tunnelmasta muistuttamaan niin ei. Ei käy. Helsingin johtavat neropatit ovat päättäneet niin, että täällä halutaan pitää joulukatu kuivana ja lumettomana. Olisihan se ikävää, jos lumisateet ja -penkat häiritsisivät jouluostoksia tekeviä asiakkaita. Tärkeintähän ei ole Joulu vaan ne maksavat asiakkaat.

Ekologisesti ajatellen koko idea talvella lämmitettävästä kadusta on mieletön ja röyhkeä. Sulatetaan maahan joka vuosi satava lumi tohjoksi, siis loskaksi ja kuivatetaan se. Luit oikein loskaksi. Olen nähnyt kuinka homma toimii. Sitten, kun sitä lunta tulee, se valkaisee Aleksanterinkadun ympäristön. Itse Aleksanterinkatu muuttuu kosteaksi ja tummaksi sohjoksi kunnes kaikki on sulanut. Tämä kuuluu siihen samaan järjettömyyksien sarjaan kuin vaikkapa Kauppatorin vieressä sijaitseva merikylpylä Allas Sea Poolin lämmitetty, meriveden ympäröimä ulkouima-allas.

Koska aito lumi ei ole tuomassa tunnelmaa Aleksanterinkadulla, yritetään Joulua rakentaa markkinoilla, jouluvaloilla ja joulunäyteikkunoilla. Kaikki sulaa hulluutta.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Lunta odotellessa

Loppuvuosi on ollut tavallisesti ankeaa aikaa viime vuosina. Sitä lapsena ehti tottua lumisiin jouluihin. Lahdessa, jossa vietin lapsuuteni, lokakuun lopulla oli jo lunta odotettavissa ainakin hetkellisesti. Suurimmat odotukset täyttyivät yleensä marraskuussa, jolloin pääsimme laskemaan alas Salpausselän jylhiä rinteitä rattikelkalla ja minareilla.

Nyt on Joulukuu. Elän Helsingistä. Pari päivää sitten oli maassa tuore hento lumipeite, vaan ei enää. Viime vuosina ei pysyvää lunta ole saatu kuin vasta vuodenvaihteen jälkeen. Lukuunottamatta sitten kahta ensimmäistä talveani Helsingissä 2010-2011. Muistan ne poikkeuksellisen lumisina, koska tein silloin kattolumitöitä. Se oli lohdullista aikaa, sillä ihminen ei ollut tilanteen herra. Lumikaaos on siitä syystä aina tyydyttävä ilmiö, koska ihminen joutuu nöyrtymään itseään suuremman voiman edessä. Noiden vuosien jälkeen ei ole ollut hurraamista.

Olen katsellut vanhoja kuvia, jossa Helsinki on talvella ollut suurien lumimassojen peittämä. Sellaisten, että niihin kinoksiin olisi voinut kaivaa vaikka miehen korkuisia labyrinttejä. Esimerkiksi sotavuodet muistetaan erittäin kylminä ja runsaslumisina. Tilastollisestikin ne olivat vuosisadan kylmimpiin kuuluvia. Ei tullut viime vuonna kovin montaa senttiä lunta. Juuri sen verran, että muksut saivat pulkat lähimmässä mäessä luistamaan, mutta siltikin sen hennon vaipan alta pöllähti aina jokunen ruohotupsu siltä kohtaa, missä oli koviten laskettu.

Toki ymmärrän, että talvet Suomessa ovat erilaisia jo pelkästään, kun huomioi Suomen pinta-alan laajuuden ja ajoittaiset lämpötilan vaihtelut. Silti väistämättä mieleeni hiipii ajatukset ihmisen osallisuudesta ilmastonmuutokseen, talvien vähälumisuuteen. Edes lapsuudenmaisemissani Lahdessa asiat eivät ole enää ennallaan. Samaa Etelä-Suomeahan se on. Ei tässä ole kuin vaivaiset 100 kilometriä väliä ja lumitilanne on usein Helsingin kaltainen. Jos olisin kasvanut lumettomiin jouluihin, tilanne ei ehkä olisi niin häiritsevä, näkyvä.

Katson monesti ikkunasta iltaisin tummaa metsää, jota valaisee heikosti kellertävä valosaaste. Se ei kuitenkaan ole talven pimeys ja lumettomuus, mikä ankeuttaa. Vaan ihmisen tyhmyys ja avuttomuus itseaiheutetun ongelman edessä.

torstai 6. joulukuuta 2018

Itsenäisyyspäivä

Se olisi itsenäisyyspäivä ja Linnan juhlat. Tänä vuonna juhlien teemana on ympäristö. Vaikka muistelen vielä pari vuosikymmentä sitten valtionvarainministeri Sauli Niinistön puhuvan väheksyvästi pöpeliköistä, viitaten luontoon ja metsään, niin hienosti hän on kääntänyt kelkkansa noista ajoista. Vaikka äänestin presidentinvaaleissa Haavistoa, ei Niinistön ja Jenni Haukion toimintaan ja kannanottoihin ole tarvinnut pettyä. Jopa kaikessa räväkkyydessään tunnettu Pentti Linkola oli saanut kutsun juhliin, josta hän vähemmän yllättävästi kieltäytyi.

Suomen itsenäisyys on hieno asia suomalaisille. Meillä on maa, jossa tasa-arvoa ja sananvapautta on kunnioitettu. Maa, jossa ihmisellä on keskivertoa paremmat mahdollisuudet elää mieleistään elämää, olla oma itsensä. Maa, jossa koulutukseen ja sivistykseen on satsattu. Asiat olisivat voineet olla hyvin eri lailla esimerkiksi Suomen sosialistisena neuvostotasavaltana.

Luonnon kannalta asian laita onkin sitten toinen ja siinä voin yhtyä Linkolan perusteluihin. Metsää on nimittäin tässä maassa käytetty hyväksi härskimmin kuin varmaan missään muualla. Suomella on edelleen kyseenalainen kunnia metsätalouden edelläkävijänä. Metsähallituksen viime aikojen toimia katsellessa meno sen kuin vain kiihtyy. Ilman kansalaisaktivismia ja ympäristöjärjestöjen, kuten Greenpeacen, valvontaa meno olisi paikoin ollut varmasti paljon härskimpääkin.

Markkinatalous on ohjannut Suomen politiikkaa viimeiset vuosikymmenet eikä loppua näy. Milloin meiltä löytyisi tarpeeksi itsenäistä ajattelua irtautua siitä hulluudesta? Milloin Suomen itsenäinen kansa taistelee oman maansa, ympäristönsä puolesta ahneutta vastaan? Sitä odotellessa, hyvää itsenäisyyspäivää.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Pisara meressä

Suomen blogilistan mukaan sen listoilla on peräti 6000 suomalaista blogia. Liitinpä minäkin omani listan jatkeeksi. Samalla tietysti tuntuu toivottamalta, että tämä nousisi siitä joukosta esiin. Blogien pääaiheet kun tuntuvat liikkuvan jossain ihan muissa kuin ahdistavassa todellisuudessa. Jos blogien yleisilmeestä on jotain pääteltävissä, ihmiset elävät mieluummin tilulilulei-maailmassa, katselevat mieluummin hienoja ja kauniita asioita kuin synkistelevät maailmanlopulla. Tässä valossa koko blogeiluni vaikuttaa turhalta.

Kalastaja Pentti Linkola on vouhkannut ja varoitellut ihmisen tuhoutumiseen johtavasta elämäntavasta jo reilu puoli vuosisataa. Vihreiden kannatus polkee edelleen jossain reilussa 10 prosentissa, vaikka viimeisimmät myrskyvaroitukset maailman tilasta ovat dramaattisinta luokkaa koskaan. On ympäristöliikkeitä ja järjestöjä ajamassa luonnon asioita, mutta ympäristötoimia vaativat ihmiset ovat silti edelleen vähemmistössä Suomessa puhumattakaan sitten globaalilla tasolla. Napajäätiköt sulavat, Afrikan väestö paisuu paisumistaan, Intia hukkuu paskaan, Amerikka valitsi Trumpin. Sademetsiä tuhotaan kymmeniä tuhansia neliökilometrejä vuosittain. Tuhotaan edelleen, vaikka sen tärkeys koko maailmalle on hyvin tiedossa. Ihmistoiminnan vaikutukset ilmaston lämpenemiseen on huomattu jo ainakin puoli vuosisataa sitten. Tällä samalla linjalla me jatketaan niin kauan kunnes tapahtuu jotain mullistavaa. Näitä asioita miettiessä kyllähän tässä pieni epätoivo puskee taas päälle.

Lähde:

Kauppalehti.fi

tiistai 4. joulukuuta 2018

Joulun lahjat

Taas se alkaa. Jokavuotinen jouluvouhotus. On kuin muurahaispesään olisi kustu, ihmiset säntäilevät sinne tänne lahjojen ja kiireen perässä. Kaupat lyövät lisää löylyä mainoksillaan ja tarjouksillaan. Kaikki kirkuvat huomiota. Minä haluan tämän, tämän ja tämän. Ostakaa, ostakaa! Hullunmylly on käynnissä.

Kaikki on hyvin ristiriitaista. Lapset vonkaa lahjoja, aikuiset eivät jää siinä ruikutuksessa paljoa jälkeen. Samaan aikaan kuitenkin pitäisi vähentää kulutusta, keskittyä materianpalvonnan sijaan Joulun henkiseen puoleen. Enkä viittaa nyt mihinkään uskonnolliseen, vaan yhdessäoloon ja hiljentymiseen. Lämpimiin tunnelmiin.

Vaihtoehtoja on. Lapsille voi etsiä ehkä jo jotain käytettyä. Tarviiko sen olla aina uutta, muovikääreisiin pakattua? Vai voisiko pakata kenties itse? Voisiko lahjat olla jotain materiatonta? Vaikka pääsylippu jonnekin tai lahjoitus?

Minä olen tehnyt omat toiveeni selväksi. Jos joku välttämättä haluaa minulle jotain materiaa antaa, niin laittakoot rahansa vaikka Luonnonperintösäätiön metsien ostoon, joka käytetään uusien suojelualueiden perustamiseen. Ei sitä parempaan voi rahojansa tuhlata. Se on paras lahja minulle ja jälkipolville. Kiitos.

Linkit:

https://www.luonnonperintosaatio.fi/fi/lahjoita/pala-ikimetsaa

https://www.sll.fi/tule-mukaan/lahjoita

https://wwf.fi/metsalahjoitus/

http://www.lahjaelaimille.fi/ (eläinten ystäville)

maanantai 3. joulukuuta 2018

Greenpeacen tempaus herätti tunteita

En ole kirjoittanut muutamaan päivään, sillä pahin vitutukseni on laantunut. Mutta ei ainakaan siksi, että ympäristöasioissa olisi menty eteenpäin. Epäilen pääsyyksi sitä, että olen saanut purkaa sitä kirjoittamiseen. En tiedä, pitäisikö huolestua, sillä olen pitänyt sitä tunnetta eteenpäinvievänä ja tunteettomuutta taas jarruttavana tekijänä. Koin tänään kuitenkin jälleen uudenlaista tunnetta.

Greenpeacen 12 ilmastoaktivistia on pidätetty 28.11.2018 Slovakiassa kiivettyään ruskohiilikaivoksen tornii. Siellä he levittivät banderolleja, jossa vaadittiin kivihiilen käytön lopettamista. Tilanteesta tekee suomalaisittain mielenkiintoisen sen, että heistä kolme oli suomalaisia. Kuvan perusteella kaikki nuoria naisia. Nyt heitä voi uhata jopa 5 vuoden tuomio. Seurailin tilannetta eri medioiden välityksellä. Greenpeacen facebook-sivuilla julkaistiin videota, jossa joukko suomalaisia vaati huutaen Slovakian Helsingin suurlähetystön edustalla ilmastoaktivistien vapautusta.

Ensin koin jotain myötähäpeän kaltaista, sillä minun on aina ollut hankala nähdä itseäni protestoimassa minkään joukon mukana. Varsinkin, kun aktivistit ovat varmasti olleet tietoisia mahdollisista seuraamuksista, kun asioita tehdään luvatta. Ja se riski on otettu.

Sitten koin häpeää. Ei heidän vaan itseni puolesta. Nimittäin samalla, kun minä itsetutkistelen ja painiskelen tunteideni kanssa, jotkut toimivat. Oikeasti ja koko ajan. Olivatpa he sitten näyttämässä mieltä Slovakian suurlähetystön edessä tai kiipeämässä itse hiilikaivoksen torniin, he toimivat. He tekevät näkyväksi tärkeää, meitä kaikkia koskettavaa asiaa isossa mittakaavassa. Se on vitusti enemmän kuin mitä minä olen koskaan saanut aikaan. Häpeän itseäni ja häpeän tunteitani, olen surkimus.

He ovat nähneet tilaisuuden. Sillä nyt paraikaa on ne hetket, kun päätetään, minkä arvojen pohjalta me maailmaa rakennetaan, kun kaikki ovat tietoisia ilmastonmuutoksesta ja hiilipäästöjen vaikutuksista siihen. Nyt on pakko toimia!

Lähde:

https://www.facebook.com/greenpeacesuomi/

https://yle.fi/uutiset/3-10534682

https://yle.fi/uutiset/3-10535859

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/de1951de-f61f-4f42-a80e-10dc002f8a7e