Saatiin yllätyksekseni Helsinkiin valkea maa. Jopa niin, että pulkalla laskeminen ja lumiukkojen teko onnistuu. Aivan mahtavaa varsinkin muksujen kannalta. Aikuisista en ole niin varma, sillä tästä alkaa jokatalvinen paasaus siitä kuinka on liukasta, tuskin uloskaan uskaltaa lähteä. Tästä seurauksena on tietysti suolausta ja hiekoittamista niin kauan kuin lunta, jäätä ja pakkasta riittää.
Harvoin kuulen kenenkään motkottavan siitä, että onpa liian hyvin aurattu, hiekoitettu tai suolattu tie. Liikennevirasto pitää siitä huolen, että jos luontoäiti hankaloittaa ihmisten automarkettishoppailua ja tyhjänpäiväistä eestaas-suhailua ikävillä talviolosuhteilla, kuten lumella ja jäällä, on auroilla varustettu pelastusarmeija tien päällä vähintään muutaman tunnin kuluessa. Siihenkin on yltäkylläinen keskivertokansalainen totutettu ja voi sitä ruikutuksen määrää, jos se aura ei olekaan ehtinyt kotitielle asti.
En tiedä, miten tämä kansa sisu-käsitteen mieltää ja keitä olivat he, jotka uurastivat, hiihtivät ja elivät läpi sota-aikojen. Siis aikaa ennen kuin autot olivat yleistä kulutustavaraa. Sillä kun katsoo näitä tämän päivän suomalaisia vellihousuja ja mätisäkkejä, näyttää kilometrinkin siirtyminen talviolosuhteissa mahdottomalta saavutukselta ilman automobiilia. Se vähäinen jaloilla liikkuminenkaan ei ole enää turvallista ilman nastapohjia kengässä, koska kankea ja onnetun silkkivittu-ihminen on totutettu kulkemaan vain opastettuja ja hoidettuja kulkureittejä pitkin, kaiteilla varustettuna tietenkin.
Eniten koko kohelluksessa häiritsee jälleen ympäristökysymysten sivuuttaminen. Minua ei kiinnosta pätkääkään tapaturma- eikä varsinkaan kolaritilastot, sillä lähden siitä, että ihmiset kolaroivat pääsääntöisesti omaa typeryyttään. Lukuunottamatta sitten niitä parkoja, joiden päälle ajaa se mobilisti, syyllinen. Sen sijaan suolan ja ties minkä liuosten kylväminen tiestöön ja sitä kautta maaperään tuntuu järjen köyhyydeltä. Jokainen kyllä ymmärtää, että sellaisten aineiden joutuminen maaperään tai pohjavesiin, ei edesauta ympäristön hyvinvointia.
Toinen seikka on tämä hiekoitus. Julmahuvissa aikanaan jo naurettiin sketsissä tyypeille, jotka halusivat pelastaa kivet. Vaikka Julmahuvi onkin erinomainen aikansa sarja, minulle tuo vitsi ei koskaan auennut. Sen takia, että minusta kiven ja kallioiden murskeeksi laittaminen on järjetöntä. Suorastaan sääli. Paremmin nuo satojen tuhansien vuosien aikana muotoutuneet köntät palvelevat sellaisenaan, kauniina möhkäreinä luonnossa kuin silppuna teillä. Tiedän olevani aika yksin edellä mainittujen näkemysteni kanssa, mutta sitä eivät voi muutkaan kieltää, etteikö keväällä monia vaivaava, hiekoituksesta aiheutunut katupöly merkittävästi alentaisi ilmanlaatua.
Yhteiskuntaa on pitkään rakennettu tehokkuuden ja kiireen ympärille. Entä jos annettaisiin luontoäidin kertoa omalla kielellään, milloin on aika höllätä vauhtia ja nauttia vallitsevista olosuhteista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti